Myönnän, olen vihdoin onnellinen.
Elämäni on kunnossa ja jaksan taas arkea eteenpäin.
Tulin vahvempana takaisin.
Olihan niitä huonoja aikoja jo vaihteeksi aika paljon takana.
Uusi vuosi vaihtuu taas pian.
Ja uudet kuviot kutsuvat.
Alan uudistamaan kaikkea tuttua ja turvallista.
Yritän vaihteeksi taas kuntoutua.
Paljon on kipuisia päiviä edelleen,
mutta omapa oli valintani jättäytyä kuntoutuksesta.
En kokenut tarvitsevani sitä silloin.
Ainakaan siellä.
Parempaan päin kuitenkin siinäkin menossa.
Liikunnalla saa paljon aikaan.
Ja ruokavaliolla.
etc.
Avioelämä maistuu sokeriselta,
haisee ruusuiselta
ja näyttää tylsältä.
So F*ing what??
Onhan niitä huonojakin päiviä siinäkin.
Joskus toisen läsnäolo ärsyttää.
Mutta pitää kuitenkin muistaa,
että rakastat häntä kuitenkin.
Kaikesta huolimatta.
Olen onnellinen niin kuin miehenikin.
Elämme elämäämme ja rakastamme toisiamme.
Teemme joka päivä joko vain pieniä asioita
tai suurempia asioita toistemme eteen.
Siitä tulee niin hyvä mieli.
Kuntoutukseen takaisin.
Käyn edelleen noin viikottain nupolla,
(nuorisopsykiatrinenpoliklinikka)
Lumossa joskus harvoin enää
ja Kohtaamispaikka on kiva paikka.
Siellä minä hengailen aika usein nykyään.
Mutta pidän nykyään myös kotipäiviä.
Parisuhdepäiviäkin tulee pidettyä.
Silloin en vastaa puhelimeen,
en viesteihin enkä mihinkään oikeastaan.
Silloin nautin olostani joko yksin
tai MIEHENI kanssa.
Muistan myös ystäviäni ja kavereitani joskus.
Ystävät tosin ovat vähissä,
mutta ei se määrä vaan se laatu.
Kavereita onkin enemmän.
Mutta vain tosiystäviin luotan täysin enää.
Ja jos epäilet mikä olet minulle,
Kysy minulta kiitos!
Ja jos et pidä mielipiteestäni,
sano minulle kiitos!
Tai pidä turpasi kiinni.
