Nykyään mietin,
mietin paljon sitä,
mitä muut miettivät minusta.
Se kuuluu oirehdintaani,
ikävä kyllä.
Ajatusvääristymät pahentuneet,
oireet muutenkin pahentuneet.
Mutta mietin myös miksi?
Minusta minulla menee todella hyvin.
Minusta palaset ovat paikallaan.
Miksi siis en pysty enää vain lähtemään kotoani.
Ja menemään ihan minne vaan.
Sitä en ymmärrä.
Mietin myös miksi juuri minun piti sairastua.
Miksen voinut olla niinkuin ikäiseni koulussa.
Miksen voi olla yhtä hyväksytty kuin monet menestyjät kouluissaan ja töissään.
Ihan missä vaan.
Miksi juuri minun piti olla heikkona jo lapsena.
Miksi minua kiusattiin jo silloin
ja miksi minä olen sen sallinut.
Ei ketään saisi mielestäni kiusata, syrjiä, haukkua ja sylkeä päin.
Kyllä muistan joka ikisen hetken kiusaajani.
Muistan ne räkäpallot joita syljitte minua päin puukäsityöntunnilla.
Muistan ne kaikki naurut joita nauroitte takiani.
Olin ujo, olin erilainen, mutten tyhmä!
Mietin että yläaste ja maisemanvaihdos olisivat auttaneet.
Mutta ei, se vain paheni ja tuli raaemmaksi.
Sairastuin kahdeksannella luokalla.
Tai siis silloin jouduin ensimmäinen kerran osastolle.
Ja siitä muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa.
Koska tajusin etten ole yksin.
En ollutkaan niin erilainen kuin muut.
En vain ollut ennen sitä oikein löytänyt ''kohtalotovereita''.
Monilla meistä on samanlainen alku.
Erilaiset on silti tiet joita kuljemme.
Olemme yksilöitä.
Olemme itsejämme.
Ainakaan minä en kulje massan mukana.
Ole ikinä kulkenutkaan.
Olen erilainen edelleen.
Oli diagnoosi mikä tahansa en muutu ihmisenä koskaan.
Opin vain olemaan itseni kanssa paremmin ja tuntemaan itseni.
Ja opin käsittelemään menneitä.
En ole kiusaajilleni enää niin vihainen.
Mutta en pidä teitä myöskään minään silmissäni.
Ette muutu muistoissani kuin varjoiksi,
joista näen vieläkin painajaisia.
Tuskan hikisenä nousen joskus ja tajuan,
että olenkin kotonani mieheni vieressä onneksi.
Olette luurankoina kaapissani edelleen,
vaikken ole enää vihainen,
jätitte jälkenne minuun.
Ja tulette tulevaisuudessakin jättämään.
Koska olen herkkä, mutta myös sympaattinen.
En jaksa raivota sen enempää enää.
Muistakaa vain että pienikin kiusa on jollekin todella iso asia.
Joten ÄLÄ KIUSAA!
Onneksi aina apunani näissä asioissa on ollut musiikki.
Kiitos ja hei tältä erää...
