Sairastelua

Olen ollut todella väsynyt viime aikoina.

Siis todella väsynyt.

Hyvä että jaksaa kotona tehdä jotain muuta

kuin nukkua tai pötkötellä.

Ehkä tämä kuume selittää osan siitä ajasta,

mutta ei tosiaan kaikkea.

Onneksi menen huomenna labroihin.

Katsotaan miten ne menevät,

kun nämä mun piikkikammo ja verikammo

ihan hiukan hankaloittaa niitä.

Kaipa se ihan hyvin menee.

Kuume nyt nousee välillä 38 asteeseen.

Kaipa minä jonkun flunssan oon sitten saanut.

Joka päivä niin vetämätön olo,

mutta kyllä tää tästä vielä.

En anna silti tämän väsymyksen lannistaa mua.

Aion voittaa sen ja kuumeen.

Kohta on muuten mun syntymäpäiväkin, taas.

Ikäkriisi ohitettu!

Life isn't easy

Minä

Juuri kun luulin kaiken olevan kunnossa,

huomasin oireiden palanneen.

Todella synkkä olo sen johdosta.

Varsinkin kun yritän pitää itseni kasassa.

Kuluttaahan se jaksamista, tietenkin.

Ehkä lääkityksen laskeminen oli liian aikaista.

Vihaan sairauttani jälleen,

ja sen huomaa juuri silloin kun pitäisi olla kasassa henkisesti.

Entä jos en olisikaan sairastunut?

Olisinko enää edes minä?

Kai tämä tästä taas iloksi muuttuu.

Ainakin toivon näin kovasti.

Nyt täytyy vain koittaa olla olematta pimeässä.

Silloin ne on pahimmillaan ne mun oireet.

Ja ne oireet on pahoja harhoja jälleen.

Surullista miettiä tätä mun oirehdintaa,

mutta pyytäisin silti tutuilta,

että jos alan käyttäytymään oudosti,

siis todella oudosti,

voisitteko mainita mulle tai mun miehelle?

Tämä olis nyt tässä tältä erää...

Onnellinen ja kiitollinen

Eilisestä sen verran,
että onneksi on ystäviä jotka ymmärtävät.
Kärsin koko päivän ahdistuksesta
ja jouduin siksi peruuttamaan menoja.
Onneksi on ystäviä, jotka tosiaan ymmärtävät.
Myös tukevat, tsemppaavat ja ovat paikalla.
Ja nyt en tarkoita, että tarvitsisi olla fyysisesti paikalla.
Voi olla henkiselläkin tasolla paikalla.

Rakastan teitä ystäväni niin paljon,
etten voi sanoin kuvata.
Myös miestäni rakastan niin paljon,
että kohta juhlitaan vuosipäivääkin jälleen.
Mutta poiketen edellisestä nyt on myös hääpäivämme ensimmäinen.
10.10. on se päivä kun haluan rauhaa mieheni kanssa.

On aika uskomaton olo.
Täytän joulukuussa 22 vuotta,
olen ollut silloin vuoden ja kaksi kuukautta naimisissa ja ja ja ja
Olen niin onnellinen ja rakastunut!
Aina vain rakastun uudestaan mieheeni.
Ei saa millään tätä tunnetta pois.

Anteeksi hehkuttamiseni,
mutta olen niin onnellinen ollessani minä
ja onnellinen siitä, että elän tätä elämää!

Paljon piti kokea, että pääsin tähän pisteeseen.
Paljon piti kulkea huonoja reittejä
löytääkseen tämän tien,
jota aion kulkea lopun elämääni.
PISTE!

Onnellinen

Oon onnellinen, niin onnellinen.
Vaikka kuinka tuntuu,
että joku isompi taho yrittää pilata mun fiilistä,
mä en luovu tästä fiiliksestä lainkaan nyt.
Ja koittakaa ihmiset tajuta,
vaikka tykkäänkin että puhutte mulle ja jaksan kyllä kuunnella yms.
Mutta ei aina negatiivisia asioita.
Niitä mä en jaksa kuunnella aina.

Mullakin on rajani ja siksi olinkin lomalla.
Kyllä, oon vähän kärttyisellä päällä,
mutta en ihan niin paljoa kuin ennen lomaa.
Ärsyttää kun rahat on tiukilla jälleen.
Noh kai tämä tästä taas tasottuu.
Tiedättekö että laskujen maksaminen on syvältä.
En tosin jättäisi niitä maksamattakaan.
Voisi jäädä vaan enempi ruokaankin mm.
Eipä voi oikein mitään sille.

Oon muuten huomannut,
että ihmisillä on tapana valehdella
tai ns. jättää kertomatta asioita.
Ärsyttää semmoinen aika paljon.
Mistä tiedätte etten jo tietäisi totuutta?
Tiedän kyllä paljonkin, ikävä kyllä, asioista...

HEI! Unohdin vallan...
Minun lääkitystä vähän tuunaillaan taas.
Tällä kertaa annosta lasketaan väliaikaisen noston jälkeen vihdoin.
On ollut vointi parempi.
Eikä edes harhoja ole ollut.
Ei huono laisinkaan se juttunen.

P.S.
Onnellinen vaimo olen. Rakastan miestäni.
Joka juuri leipoo sämpylöitä, NOM!

randominfoa

Painoa kertynyt uudesta lääkkeestäni,

mutta ilmeisesti olen sitä joko kiinteyttänyt 

tai pudottanut, koska olen kaventunut.

Vaatteet alkavat roikkua päälläni.

Housut putoavat koko ajan,

mutta olen tyytyväisempi kun painoa putoo enemmän vielä.

Ylipaino kun rasittaa selkääni,

joka taas alkanut vihoittelemaan ja vielä pahemmin kuin aiemmin.

Siihen lääkäri määräsi buranaa ja panadolia

Tietty plus lihasrelaksanttia.

Mutta ajattelin kävellä nyt enemmän kuitenkin kivusta huolimatta,

viiminen niitti olisi jos jäisi vain kotiin makaamaan.

Itseasiassa olen lomalla tätini luona Harjavallassa.
Kunnon hermolomalla arjesta,
johon meni vaihteeksi hermot.
Ehkä suhdekin paranee tästä vielä,
kun on erossa toisistaan hetken.

Voisi kirjoitella taas useammin kun vaan oppisin,

että on tietokone edelleen käytössä.

Asiat alkavat selviämään anopin kuoleman jälkeen.

Onneksi mieheni niitä kunnialla selvittää ja tekee.

Sen lisäksi hän yrittää vielä huomioida minut.

On varmaan rankkaa..

Kaipa elämä vielä alkaa kukoistamaan.

Ainakin toivon näin ja paljon toivonkin.

Suhde, ystävyyssuhteet ja perhesuhteet korjaantuisivat.

Ainakin näin toivon.

Alan olemaan aika toivoton tapaus...

Paljon toivon, mutta kun saisin vielä jotain aikaiseksikin olisi jees.

Haluaisin kovasti jaksaa tehdä asioiden eteen jotain,

mutta noh kai tämä loma auttaa...

Iloa ja surua

Osastolla viimeksi kirjoitin.

Asioita on muuttunut ja paljon on myös tapahtunut sen jälkeen elämässä.

On sekä hyviä asioita että pahoja tapahtunut.

Tai ei sinällään pahoja vaan surullisia.

Anoppini menehtyi 13.8. 

ja mieheni löysi hänet vieläpä.

Suru on ollut suuri koska ei mitään ennakkovaroitusta asiasta tullut.

Itsekin itkin ensimmäisen viikon aiheesta. 

Mutta yrittänyt pysyä vahvana ja olla mieheni tukena nyt jos joskus.

Osastolla lääkitys muutettiin aika radikaalisti.

Meni hyvin siihen asti kunnes tuli liikaa stressiä taas liikaa, jonka takia lääkitystä nostettiin avohoidon kautta.

Osasto jakso kesti ma-ma, josta pe-ma olin lomalla.
Siitä alkoi ns uusi jakso elämässä minkä piti mennä hyvin.
Kunnes suru-uutiset osuivat kohdalle.
Olen aika rikki itsekin asiasta ja voin vain kuvitella hänen poikiensa pääkopat.

Yritän silti ajatella positiivisesti, vaikkakin se on todella hankalaa.
Voimavarani kun taas ovat niin vähissä vaihteeksi.
Luonteet muuttuvat ihmisillä tälläisessä tilanteessa sen olen huomannut.
Niin kiltistä voi tulla niin ilkeä ihminen rakkailleen.

Tuntuu että kova pala on koko asia,
vaikka ihmiset eivät sitä oikein myönnä.
Ja mielestäni suru on sallittua kaikilla.
Noh kai tämä tästä jossain kohtaa palautuu ns normiarkeen.

Toivon kaikille paljon hyvää ja pitäkää hyvänä vanhempianne ja rakkaitanne.
Aika on meillä kaikilla joskus loppu...

Uusi lääkkeeni on toiminut todella hyvin.

En ole harhaillut eli äänet päästäni ovat hiljentyneet.

Eikä näykkään mitään ylimääräistä.

Rakastan elämääni jälleen.

Khyl kaikki menee vielä hyvin.

Näin toivon kovasti ja hartaasti.

Katsotaan milloin seuraavakasi taas kirjoitan.

Osastolla

Päädyin osastolle maanantaina 24.7.

Mitä teen täällä?
Miksi päädyin tähän päätökseen?

Kuulkaas..
Oma vointi menee kaiken edelle.
Ja koin tämän ratkaisun oikeaksi.
Juuri tällä hetkellä olen tyytyväinen
Juurikin tähän ratkaisuun.
Ja vointini meni jo pitkään alamäkeä.

Oli korkea aika hakea apua.
Ja hyvä kun hain,
Sillä lääkitykseni korjataan,
Ja asioita hoidetaan kuntoon muutenkin täällä.
Mitä en itse ole pystynyt enää tekemään.

Nyt ainakin loppuviikkoon täällä.
Katsotaan jatkoa sitten.
Kiitos ihmiset tsemppeistä!
Ja kyllä mua saa jossain vaiheessa katsomaankin tulla.

Toivon että kaikki, parisuhteesta lähtienkin, paranee tämän jälkeen!
❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤❤

Ikävää

Oireeni ovat pahentuneet huomattavasti viime aikoina, jälleen kerran.

Olen surullinen ja harhoja vaan tulee ja tulee.

Ajatukseni ovat sekaisin kaikesta.

En tiedä oikeasti mitä tekisin asialle...

Tai tiedän ja olen tehnyt paljonkin,

mutta ennen kesänloppua en pääse lääkärilleni,

koska hän on lomalla.

Varmaan lääkevaihdos edessä ehkä.

En keksi millä muullakaan tätä enää saisi parempaan kuntoon.

Ehkä osastolle tai lepoa muuten olisi hyvä.

Olen levännyt/nukkunut silti nuutunut olen.

Ärsyttää tulee vaan takapakkia takapakin perään.

Mitä olen tehnyt väärin?

❤❤❤Avautumista❤❤❤

Viha on väärä sana tunteelle, jota tunnen sairauttani kohtaan.

En oikein tiedä miten kuvailisin sairauteni kanssa elämistä.

Olen kovin hukassa pääni sisällä.

Ärsyttää oikein se,

etten tiedä enää oikein miten hallitsisin oireitani.

En hallitsekaan.

Ne vain tuntuvat pahentuneet jostain syystä lähiaikoina.

Vaikuttaako se, että aloitin taas kuntoutumisen?

Vai se, että stressaan raha-asioista paljon?

Mitä se sellainen elämä on,

jossa pitää miettiä aina kaikkien asioiden vaikutus oireisiin?

Ei se olekaan kunnon elämää, mutta näin se menee.

Nyt alkaa viha puskea läpi,

kun mietin miten jotkut eivät vain ymmärrä,

etten esim. voi oireilulleni mitään.

Kohtauksia tulee ja ne menee nopeiten ohi tarvittavalla lääkkeelläni.

Ja oi kyllä, oireeni ovat pahentuneet,

josta seuraus ns. typerille kysymyksille.

Mutta parempi minun on kysyä,

kuin päästää harhat valloilleen ja ajatella että KAIKKI vihaavat.

Mikä ei edes pidä paikkaansa.

Osat ehkä, mutta suurin osa ihmisistä eivät vain osaa samaistua.

Tälläinen psykoosisairaus kun ei ole kaikille tuttu.

Paranoidinen skitsofrenia.

Siitä voi googlettaa paljon,

mutta samaistuminen ei ole niin helppoa silti.

Saanko jo itkeä tai luovuttaa?

Ainainen taistelu pääni sisällä on niin kovin raskasta.

EI! En luovuta.

Monet ei ehkä tajua kuinka rankkaa mulla on ollut, on nyt ja tulee vielä olemaan,

Mutta mä oon tässä ja nyt, elän hetkessä, näytän keskaria menneisyydelle.

Olen minä, aina ja ikuisesti.

En päästä ihmisiä helpolla, eli en lähde mihinkään.

Täällä on kuitenkin myös niitä ihmisiä, jotka välittää.

Pelkkää rakkautta heille ❤❤❤😍😘❤❤❤

Ja kiitos kun olette tukena!

Kuulumisia

Uusi lääke alkanut tehoamaan.
Ja tasapainoisempaa muutenkin kuuluu.
Alkoholin juominen alkaa olemaan historiaa ja uutta hiustyyliäkin suunnittelen.

Uutta harrastusta aloittelen kanssa.
Nukkekotiharrastus alkoi saamalla nukketalon kummitädiltä.
Tarvikkeita aloin jo keräämään aikasemmin.

Äitienpäivä ruokailu meni mielestäni todella hyvin.
Ja tänään lepopäivä, koska flunssa iskee.
Jos vaikka välttyisi pahemmalta taudilta,
tällä kertaa.

Puolivuotishääpäiväkin meni hyvin.
Rauhallinen olotila.
On tämäkin outoa, sillä ei ole minulla näin rauhallinen olo ole ollut moneen vuoteen.
Niiiiiiin outoa.

Suku on paras, olen sitä mieltä nykyään.
Perhe tärkein, ja suku paras.
Kyllä on outoa sekin miten mielipiteet muutamassa vuodessa muuttuvat.


Kiitos ja
Heippa.

plantaarifaskiitti

Plantaarifaskiitti.
Kyllä niin kaamealta kuin kuulostaakin,
vielä kaameammalta tuntuu.
Suomeksi minulla on siis 
kantaluuhun kiinnittyvän jalkapohjan jännekalvon rappeuma.

JEEJEE!!

En tiedä oikeasti itkeäkö vai nauraako.

Muutama viikko nyt menee ainakin levossa.
Sitten pikku hiljaa ''opettelen uudestaa'' kävelemään.
Eli ensin lyhyitä matkoja ja sitten taas pidempiä ja pidempiä.
Pikku hiljaa hyvä tulee!

Ja taas...

Oon jännän äärellä.
Kyynersauvat on taas vaihteeksi kivasti käytössä.
Älyttömän kovat tropit ja jalkatyyny.
Jalkapöytäni on siis p*skana!

Kyllä. Ja en anna sen lannistaa.
Paitsi aina kun meinaa lähteä taju kivun takia.
Koska tulehdus on kova.
En tykkää..








Elämä on jännää..
En ees tiiä miksi jalka lahosi.
Tai siis joo kävelen noin 20km viikossa mutta
Mitä sen pitäis haitata.
No haittaspa nyt kuitenkin.
Tulehdus kun on.

Ehkä kroppani yrittää vaan ilmottaa,
että yritän taas mukamas liikaa.
Tai joo myönnän yritän kyll..




Yritän liikaa, joka asian suhteen.
Ehkä se meni koulunkäynnissäkin päin h*vettii.
Just sen takia.
Yritän saada ihmiset hyväksymään mut ees jotenkin.
Eli yritin saada ammatin, jonka kautta töitä.
No nyt oon väliaikasesti ainakin eläkkeellä.
Katotaan kuinka kauan.

joo mutta heips nyt tällä kertaa...

harmistelua ja mietiskelyä

Nykyään mietin,
mietin paljon sitä,
mitä muut miettivät minusta.

Se kuuluu oirehdintaani,
ikävä kyllä.
Ajatusvääristymät pahentuneet,
oireet muutenkin pahentuneet.

Mutta mietin myös miksi?

Minusta minulla menee todella hyvin.
Minusta palaset ovat paikallaan.

Miksi siis en pysty enää vain lähtemään kotoani.
Ja menemään ihan minne vaan.
Sitä en ymmärrä.

Mietin myös miksi juuri minun piti sairastua.
Miksen voinut olla niinkuin ikäiseni koulussa.
Miksen voi olla yhtä hyväksytty kuin monet menestyjät kouluissaan ja töissään.
Ihan missä vaan.

Miksi juuri minun piti olla heikkona jo lapsena.
Miksi minua kiusattiin jo silloin
ja miksi minä olen sen sallinut.

Ei ketään saisi mielestäni kiusata, syrjiä, haukkua ja sylkeä päin.


Kyllä muistan joka ikisen hetken kiusaajani.
Muistan ne räkäpallot joita syljitte minua päin puukäsityöntunnilla.
Muistan ne kaikki naurut joita nauroitte takiani.
Olin ujo, olin erilainen, mutten tyhmä!

Mietin että yläaste ja maisemanvaihdos olisivat auttaneet.
Mutta ei, se vain paheni ja tuli raaemmaksi.
Sairastuin kahdeksannella luokalla.
Tai siis silloin jouduin ensimmäinen kerran osastolle.

Ja siitä muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa.
Koska tajusin etten ole yksin.
En ollutkaan niin erilainen kuin muut.
En vain ollut ennen sitä oikein löytänyt ''kohtalotovereita''.

Monilla meistä on samanlainen alku.
Erilaiset on silti tiet joita kuljemme.
Olemme yksilöitä.
Olemme itsejämme.

Ainakaan minä en kulje massan mukana.
Ole ikinä kulkenutkaan.
Olen erilainen edelleen.
Oli diagnoosi mikä tahansa en muutu ihmisenä koskaan.

Opin vain olemaan itseni kanssa paremmin ja tuntemaan itseni.
Ja opin käsittelemään menneitä.
En ole kiusaajilleni enää niin vihainen.
Mutta en pidä teitä myöskään minään silmissäni.

Ette muutu muistoissani kuin varjoiksi,
joista näen vieläkin painajaisia.
Tuskan hikisenä nousen joskus ja tajuan,
että olenkin kotonani mieheni vieressä onneksi.

Olette luurankoina kaapissani edelleen,
vaikken ole enää vihainen,
jätitte jälkenne minuun.
Ja tulette tulevaisuudessakin jättämään.

Koska olen herkkä, mutta myös sympaattinen.
En jaksa raivota sen enempää enää.
Muistakaa vain että pienikin kiusa on jollekin todella iso asia.
Joten ÄLÄ KIUSAA!

Onneksi aina apunani näissä asioissa on ollut musiikki.
Kiitos ja hei tältä erää...

kotona taas

Molemmin puolin mielipiteeni mukaiset kuvat.

Olen omaitseni omalla tyylilläni tykkäsit tai et, okei?

Menneisyyteni on menneisyyttä nyt.

Elän tässä päivässä tänään en eilisessä.

Kotona jälleen lomani jälkeen.
Ja vaikka loma oli loma,
en ole levänneempi nytkään.

Arki painaa päälle ja pää rakoilee.. 

Ehkä tämä tästä. Tai sitten ei.

Pikku hiljaa eteenpäin tai jotain sinnepäin.

Onneksi rakas aviomieheni on vierelläni.

Ja vaikka harhojeni mukaan en usko,

että jaksaisi, kyllä jaksaa. 

Tiedän oikeasti sen todeksi.😍

Olen tavallaan niin onnellinen.
Samalla silti surullinen.
Mutta onneksi olen kotona ❤

hajoilua

Se tunne, kun oma lapsuudenkoti hajoilee.
Kaikki muistot alkavat rakoilemaan.
Onnellisuuden tunteet katoavat menneisyydestä.
Itseäni lainaten ''Musta tuntuu että lapsuuden perhe murenee''.

Itkin ainakin puolituntia hysteerisesti,
koska lapsuuden ns. setä ja täti eivät tule isäpuoleni puuttueassa.
Olen palasina, todella palasina asiasta.
Itkisin varmaan vieläkin jos kummitätini ja isäpuoleni eivät olisi saanut minua rauhottumaan.

vasemmalla itkun jälkeen, oikealla ennen.

Opettelua ja päivitystä

Päivitin blogini ulkonäköä,
näin ajankuluksi vaan.
Tykkään ja musiikkinani kuuntelen Jujua!
Juju on vaan niin rentoa omalla tavallaan musiikkina.

Ruoka paussi alkoi.

Ikävä miestäni.
Koska eroahdistus.
Siihenkin oma syynsä.
Emme ole olleet erossa toisistamme niin pitkiä aikoja kuin nyt.
Mutta tiedän tämän tekevän hyvää molemmille.

Kohta lähdemme lenkille koiran kanssa.
Metsään koska kaunis ilma ulkona.
Eli kirjoittelen päivitystä myöhemmin.

lomalla...

Ollaan tätini kanssa äitini luona talon vahteina,
eli suunnilleen lomalla.
Töitä tekee voinnin mukaan.
Siivoaa tietenkin omat sotkunsa yms. muuta.

Pääni rakoilee silti, 
vaikka on todella rentoa.
En ymmärrä...
En sitten lainkaan,
you know?

Ahdistaa henkisesti vain olla.
Ei auta tekemiset, puhumiset tai mitkään.
Jotenkin jokin nyt kuormittaa pääkoppaani.
Ruoka, kiitos tätini, on uunissa nyt.
Mieheni on kotonamme, 
koska työt.

Mieleni tekisi vain huutaa ja juosta.
En silti todellisuudessa
todellakaan jaksaisi kumpaakaan.

Silti onhan tässä päivässä jotain hyvääkin,
sain meinaan venytysoperaatiota taas eteenpäin.

Olen tehnyt myös talouden eteen paljon.
Enemmän tämän päivän aikana kuin yleensä kotonani viikkoon.


Siitä on kyllä todella hyvä fiilis.
Ja muutenkin olen tehnyt paljon asioita.
Joita kotona ei ole edes mahd. tehdä.
Katsotaan miten loppuaika täällä menee.

Oireet ja niiden kanssa eläminen

Välillä tuntuu,

että sisälläni olisi jotain ylimääräistä.

Jatkuvalla syötöllä aikalailla taas

kuulen ja näen kaiken näköistä.

Mm. kuulemani äänet pahoittavat mieleni,

vaikka oikeasti ei olisi mitään hätää.

Taas asiat joita näen ovat yleensä hyvin synkkiä

ja pelottavia kuin painajaismaisia hahmoja.

Pahinta on silti ajatusvääristymät.

Jos kysyn mielestäsi usein sinulta 

''Oletko vihainen minulle?  Puhutko minusta pahaa?'' Siihenkin on syynsä. Ajatukseni.

Tai siis tarkoitan ''ajatukseni'', ja sillä tarkoitan, 

että ajatuksissani asiat vääristyvät pelkäämiini asioihin, 

joista suurin on menettämisenpelko.

Myös pettämisen-, kiusaamisen-, ja hylkäämisenpelot ovat osa arkeani.

Oikeastaan kaikki nämä oireet ovat arkeani.

Enkä pelkää puhua niistä.

Pelkään eniten vain ettet hyväksy minua,

nyt kun kerron näistä rehellisesti.

Kyllä tiedän että kaiken tämän kanssa pitäisi oppia elämään, tai ne pitäisi saada hallintaan.

Mutta minäpä sanon, että siihen menee myös aikaa.

Ja siinä olen tosissani kyllä.

Ei ole itsestään selvyys arjen kulku minulle.

Tai muillekaan näkymättömien sairauksien 

kanssa kulkijoille.

Ja kyllä, opin joskus vielä elämään tämän sairauden kanssa.

Myös koulun joskus käyn loppuun.

Ja hankin ehkä jopa töitä joskus.

Sitten kun olen siihen valmis.

Nyt on opittava ensin hallitsemaan oireensa

ja arki täytyy saada kuntoon ensin.

Tällä tarkoitan olevani vielä epävarma kaiken tämän kanssa.

Myös kaupassa pitää pystyä käymään yksin,

niinkuin monissa muissakin paikoissa.

Ja minun pitäisi jaksaa vointini kanssa sitoutua myös asioihin.

Siihenkin menee vielä aikaa ja paljon.

En silti kiellä käyväni keskustassa ja muualla.

Mutta olenko yleensä yksin?

En, ja jos olen ollut. silloinkin olen ollut ahdistuneena yrittämässä saada ihmisiä kinni.

Oireet myös vahvuuksiltaan vaihtelevat.

Ja jotkut niistä oireista huomataan,

joitain taas ei, mutta psykoosini voi jopa jo tunnistaa.

Muutama vanha kuva loppuun.

Palaverin jälkeen

...

Nyt on sekä helpottunut
että haikea olo.
Uusi diagnoosi on varmistunut.
Minulla on siis skitsofrenia.😵

Mutta kappas...
Eihän se muuta mua muuten,
kun sillä tavoin että ymmärrän,
vihdoin, minkä kanssa elän.

Ja oireet ei muutu mihinkään,
Opin vain ymmärtämään niitäkin.
Myöskin asiaa helpottaa se, että
sairaus muiden joukossa sekin on.

On niin paljon helpompaa oppia tuntemaan itsensä,
Kun tosiaan tietää mikä on osa mua ehkä jopa loppuelämän.

Kouluun mua nyt ei yritetäkään
vielä pitkään aikaan takaisin.
Eikä muuteta kuntoutustapaa mihinkään uuteen.

Olen tyytyväinen palaveriin.
Olen nyt tyytyväinen aika paljon
myös muihinkin asioihin.
Olen iloinen tästä päivästä.😊

...

Mutta...
Yksi asia minua riepoo.
Miksi minua ei kuunnella niin
kuin minä kuuntelen muita?

Ottaa myös päähän itseään täynnä olevat ihmiset jotka vain omista
(ja pahimmillaan muiden asioista)
Keksivät negatiivista sanottavaa.

...

"I will never let you go"
Sanon aviomiehelleni ja hän mulle.
Häähumu alkaa olla ohitse.
Onneksi.

Monet asiat tuli sanottua
nyt kun tietoakin on.
Ja paljon on vielä kerrottavaa.
Mutta
See you soon 😜

mietiskelyä

...

Odottelen tosiaan monia asioita.

Odotan arkea, johon sopeutuisin.

Odotan myös hoitokokousta.

Ja myös elämää, jossa voisin olla omaitseni.

En vain osaa olla kaikkien kanssa omaitseni

...enää.

En luota enää tosiaankaan kaikkiin niin sinisilmin.

Mikä toisaaltaan on hyvä asia,

mutta myös rajoittaa paljon asioita.

Kuten ystäväpiiri pienenee koko ajan.

Eli jos en pidä yhteyttä enää paljoa,

se ei tarkoita että hylkäisin vaan tutkin asioita.

Jos en pidä enää lainkaan yhteyttä,

et ole enää osa minun elämääni.

En pyytele anteeksi.

En pahoittele.

Elän vain nykyään omaa elämääni.

Kiitos ja Hei!

...