Osastolla viimeksi kirjoitin.
Asioita on muuttunut ja paljon on myös tapahtunut sen jälkeen elämässä.
On sekä hyviä asioita että pahoja tapahtunut.
Tai ei sinällään pahoja vaan surullisia.
Anoppini menehtyi 13.8.
ja mieheni löysi hänet vieläpä.
Suru on ollut suuri koska ei mitään ennakkovaroitusta asiasta tullut.
Itsekin itkin ensimmäisen viikon aiheesta.
Mutta yrittänyt pysyä vahvana ja olla mieheni tukena nyt jos joskus.
Osastolla lääkitys muutettiin aika radikaalisti.
Meni hyvin siihen asti kunnes tuli liikaa stressiä taas liikaa, jonka takia lääkitystä nostettiin avohoidon kautta.
Siitä alkoi ns uusi jakso elämässä minkä piti mennä hyvin.
Kunnes suru-uutiset osuivat kohdalle.
Olen aika rikki itsekin asiasta ja voin vain kuvitella hänen poikiensa pääkopat.
Yritän silti ajatella positiivisesti, vaikkakin se on todella hankalaa.
Voimavarani kun taas ovat niin vähissä vaihteeksi.
Luonteet muuttuvat ihmisillä tälläisessä tilanteessa sen olen huomannut.
Niin kiltistä voi tulla niin ilkeä ihminen rakkailleen.
Tuntuu että kova pala on koko asia,
vaikka ihmiset eivät sitä oikein myönnä.
Ja mielestäni suru on sallittua kaikilla.
Noh kai tämä tästä jossain kohtaa palautuu ns normiarkeen.
Toivon kaikille paljon hyvää ja pitäkää hyvänä vanhempianne ja rakkaitanne.
Aika on meillä kaikilla joskus loppu...
Uusi lääkkeeni on toiminut todella hyvin.
En ole harhaillut eli äänet päästäni ovat hiljentyneet.
Eikä näykkään mitään ylimääräistä.
Rakastan elämääni jälleen.
Khyl kaikki menee vielä hyvin.
Näin toivon kovasti ja hartaasti.
Katsotaan milloin seuraavakasi taas kirjoitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti