Life isn't easy

Minä

Juuri kun luulin kaiken olevan kunnossa,

huomasin oireiden palanneen.

Todella synkkä olo sen johdosta.

Varsinkin kun yritän pitää itseni kasassa.

Kuluttaahan se jaksamista, tietenkin.

Ehkä lääkityksen laskeminen oli liian aikaista.

Vihaan sairauttani jälleen,

ja sen huomaa juuri silloin kun pitäisi olla kasassa henkisesti.

Entä jos en olisikaan sairastunut?

Olisinko enää edes minä?

Kai tämä tästä taas iloksi muuttuu.

Ainakin toivon näin kovasti.

Nyt täytyy vain koittaa olla olematta pimeässä.

Silloin ne on pahimmillaan ne mun oireet.

Ja ne oireet on pahoja harhoja jälleen.

Surullista miettiä tätä mun oirehdintaa,

mutta pyytäisin silti tutuilta,

että jos alan käyttäytymään oudosti,

siis todella oudosti,

voisitteko mainita mulle tai mun miehelle?

Tämä olis nyt tässä tältä erää...

Onnellinen ja kiitollinen

Eilisestä sen verran,
että onneksi on ystäviä jotka ymmärtävät.
Kärsin koko päivän ahdistuksesta
ja jouduin siksi peruuttamaan menoja.
Onneksi on ystäviä, jotka tosiaan ymmärtävät.
Myös tukevat, tsemppaavat ja ovat paikalla.
Ja nyt en tarkoita, että tarvitsisi olla fyysisesti paikalla.
Voi olla henkiselläkin tasolla paikalla.

Rakastan teitä ystäväni niin paljon,
etten voi sanoin kuvata.
Myös miestäni rakastan niin paljon,
että kohta juhlitaan vuosipäivääkin jälleen.
Mutta poiketen edellisestä nyt on myös hääpäivämme ensimmäinen.
10.10. on se päivä kun haluan rauhaa mieheni kanssa.

On aika uskomaton olo.
Täytän joulukuussa 22 vuotta,
olen ollut silloin vuoden ja kaksi kuukautta naimisissa ja ja ja ja
Olen niin onnellinen ja rakastunut!
Aina vain rakastun uudestaan mieheeni.
Ei saa millään tätä tunnetta pois.

Anteeksi hehkuttamiseni,
mutta olen niin onnellinen ollessani minä
ja onnellinen siitä, että elän tätä elämää!

Paljon piti kokea, että pääsin tähän pisteeseen.
Paljon piti kulkea huonoja reittejä
löytääkseen tämän tien,
jota aion kulkea lopun elämääni.
PISTE!